Hoiva on eräs keskeisistä yhteiskunnallisista kysymyksistä sekä olemassaolomme perusta. Elämänkulun varrella olemme vuorotellen ja osin limittäinkin hoivan saajia ja antajia. Hoivaan liittyvät kysymykset ovat myös yhteiskunnallisten sukupolvisopimusten keskiössä.
Sukupolvisopimusten voidaan nähdä olevan hyvinvointivaltion osin sanoittamattomia sopimuksia siitä, millaisia vastuita eri sukupolvien jäsenillä yhteiskunnassa on. Tyypillisesti nämä sukupolvisopimukset koskevat erityisesti palkkatyötä ja hoivaa. Esimerkiksi eläkejärjestelmä voidaan ymmärtää sukupolvisopimukseksi, jossa työikäiset ansiotyöllään varmistavat erityisesti vanhempien sukupolvien toimeentulon.
Hoivaan liittyvät sukupolvisopimukset linkittyvät ennen kaikkea yksilön kronologiseen ikään. Hoivan nähdään asettuvan tiettyihin kohtiin elämää: lapsina olemme hoivan saajia, kolme-nelikymppisenä hoivaamme pieniä lapsiamme, myöhemmin keski-iässä iäkkäitä vanhempiamme ja vanhuudessa olemme mahdollisesti sekä hoivan saajia että sen antajia. Vanhemman ja lapsen suhteessa hoivan nähdään ensisijaisesti “virtaavan” vanhemmilta lapsille niin pitkään, kunnes vanhempien korkean iän vuoksi roolit vaihtuvat. Kuten eräs ystäväni sanoi meidän ollessamme hieman päälle parikymppisiä, samalla summaten erästä osaa tämänhetkisestä sukupolvisopimuksesta: “Ainakin 35-vuotiaaksi asti ajattelen, että mun vanhemmat on olemassa enemmän mua varten kuin mä niitä varten”.
Usein nuoruus siis nähdään ikään kuin hoivaamisesta vapaana ajanjaksona. Tämänhetkisissä länsimaisissa yhteiskunnissa nuoruus ymmärretään ennen kaikkea elämänvaiheeksi, jota määrittävät suuntautuminen itseen, itsensä toteuttaminen ja vapaus. Olemassa olevaan sukupolvisopimukseen ei kuulu ajatus siitä, että esimerkiksi 18-vuotias hoivaisi onnettomuudessa vammautunutta vanhempaansa tai psyykkisesti sairastunutta sisarustaan. Osittain tämän vuoksi nuoret hoivaajat ovatkin jääneet katveeseen niin omaishoitoa kuin nuoria käsittelevässä julkisessa keskustelussa.
Nuoret hoivaajat Suomessa
Ensimmäiset arviot nuorten hoivaajien määrästä Suomessa saatiin vasta vuosikymmenen vaihteessa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) toteuttamassa Kouluterveyskyselyssä oli vuonna 2019 ensimmäistä kertaa kysymys lapsen tai nuoren läheiselleen antamasta hoivasta. Kyselyn tulosten perusteella nuoria hoivaajia on Suomessa paljon: yli kuusi prosenttia kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista auttaa tai hoitaa perheenjäsentään tai muuta läheistään vähintään viikoittain. Ammattikoululaisista vähintään viikoittaista hoivavastuuta kantaa 6,7 prosenttia ja lukiolaisista 4,5 prosenttia. Päivittäistä tai lähes päivittäistä hoivavastuuta kantaa kolme prosenttia kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista, ammattikoululaisista (2,8 %) ja lukiolaisista (1,7 %) hieman harvempi. Kyse on siis tuhansista nuorista. Erityisen huolestuttavan tilanteesta tekee se, että usein hoivaaminen tapahtuu nuorten hoivaajien hyvinvoinnin kustannuksella.
Nuorten hoivaajien määrä liittyy myös olemassa olevaan sukupuolisopimukseen – kaikissa edellä mainituissa ryhmissä tyttöjen tekemä hoiva on yleisempää kuin poikien tekemä hoiva, vaikka erot eivät valtavia olekaan. Sukupuolten välinen ero hoivavastuissa myös kasvaa siirryttäessä peruskoulusta toiselle asteelle, mahdollisesti viitaten sukupuolten välisten hoivaroolia koskevien erojen kasvamiseen myös nuorten hoivaajien aikuistuessa.
Nuoret hoivaajat ja hyvinvointivaltion sosiaalinen kestävyys
Nuorten tekemä hoiva haastaa paitsi hoivaa koskevaa sukupolvisopimusta niin myöskin ajatusta suomalaisen hyvinvointivaltion sosiaalisesta kestävyydestä. Nuorten tekemä hoiva paljastaa aukkoja hyvinvointivaltion turvaverkossa ja murtumia sen perustoissa. Suomalainen, tasa-arvon ihanteelle perustuva hyvinvointivaltio lupaa jo perustuslaissaan, että julkinen valta turvaa jokaiselle kansalaiselle tämän tarvitsemat sosiaali- ja terveyspalvelut. Todellisuudessa hyvinvointivaltion politiikat ovat jo pitkään painottaneet omaisten roolia hoivassa ja lupaus tasa-arvoisesta pääsystä hoivapalveluihin jää usein lunastamatta.
Nuorten hoivaajien merkittävä määrä tekee näkyväksi myös sen, millaisia arkielämän vaikutuksia hoivapolitiikan vahvalla omaishoivan painotuksella voi olla. Hyvinvointivaltion tulisikin pitää huolta siitä, ettei omaishoidon painottaminen toimi sukupolvisopimusta rapauttaen ja tapahdu läheistään hoivaavien nuorten hyvinvoinnin kustannuksella.
