Ikärakenteen alueellinen epäsuhtaisuus on oleellinen näkökulma, kun arvioidaan väestön palveluiden tarvetta sekä kustannuksia. Jotta hyvinvointialueet pystyvät takaamaan sosiaalisesti kestävän palvelujärjestelmän maan eri osissa, alueelliset erot on tärkeää ottaa huomioon palveluita organisoitaessa.
Suomen väestö on ikääntynyt huomattavalla nopeudella. Ikääntyneiden osuuden kasvuun on vaikuttanut suurten ikäluokkien tulo eläkeikään ja samalla laskusuhdanteinen luonnollinen väestönkehitys. Lisäksi alueelliset erot ikärakenteissa osoittavat ikääntyneiden osuuksien vaihtelevan eri puolilla maata. Kaupungistumiskehitys ja nuoriin työikäisiin painottuva muuttoliike keskittää nuorempia ikäluokkia kasvukeskuksiin. Maaseutu sen sijaan tyhjenee etenkin nuorista ja väestörakenne kallistuu ikääntyneiden suuntaan.
Ikärakenteen alueellinen epäsuhtaisuus on oleellinen näkökulma, kun arvioidaan väestön palveluiden tarvetta sekä kustannuksia. Erityisen ajankohtaista tämä on tammikuussa aloittaneiden hyvinvointialueiden osalta, kun sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisvastuu on siirtynyt kunnilta niille.
Iäkkäiden elinoloihin tärkeää kiinnittää huomiota
Palveluiden järjestämisessä ja ylläpidossa on hyvä huomioida aluekohtainen väestörakenne. Etenkin sen vuoksi, että väestön ikääntyminen kasvattaa sosiaali- ja terveyspalveluiden tarvetta (Hannikainen, 2018). Toisaalta alueen ikärakenne ei välttämättä kerro kaikkea oleellista väestön alueellisesta palvelutarpeesta. Palvelutarpeen kohdentamiseksi olennaista on myös kiinnittää huomiota väestön elinoloihin ja etenkin iäkkäiden elinoloihin ikääntyvän väestönosan kasvaessa. Esimerkiksi terveys vaihtelee tulotason mukaan (Karvonen ym., 2018) ja tulotaso vaikuttaa siihen, minkälaiset mahdollisuudet ikääntyneillä on käyttää terveyspalveluita ja varautua palveluista aiheutuviin kustannuksiin (Hannikainen, 2018).
Kuvio 1 havainnollistaa pitkän aikavälin kehitystä ikääntyneiden pienituloisuudessa. Vaikka iäkkäiden pienituloisuus on vähentynyt kaikilla hyvinvointialueilla vuosien 1995 ja 2020 aikana, edelleen nykytilanteessa hyvinvointialueiden väliset erot ikärakenteessa ovat huomattavat (kuvio 1). Suurin ikääntyneiden pienituloisten osuus on Pohjois-Karjalassa, missä se on hieman yli 30 prosenttia, kun alhaisin osuus Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella on puolet vähemmän, eli hieman alle 15 prosenttia. Toki on muistettava, että tulotaso on vain yksi ihmisten elämäntilannetta ja palveluiden tarvetta määrittävä tekijä, vaikka tulotaso määrittää mahdollisuuksia käyttää erilaisia palveluita.
1 Pienituloiset = väestön alin viidennes asuntokunnan käytettävissä olevissa kulutusyksikkökohtaisissa rahatuloissa
Eroja tarkasteltava myös hyvinvointialueiden sisällä
Palvelutarpeen alueellisesta näkökulmasta ei kuitenkaan riitä, että tarkastellaan vain hyvinvointialueiden välisiä eroja. Eroja nimittäin löytyy myös hyvinvointialueiden sisältä, kuten nähdään alla olevasta kartasta (Kartta 1.). Kartan vasenta osiota tarkasteltaessa havaitaan, että suurimmat 65 vuotta täyttäneiden väestöosuudet painottuvat etenkin Suomen itäiselle puoliskolle ja alhaisimmat osuudet keskittyvät suurille kaupunkiseuduille. Suurissa kaupungeissa ja niiden läheisyydessä väestö on siis verrattain nuorta koko maan mittakaavassa. Sen sijaan väestö on ikääntynyt etenkin hyvinvointialueiden reunamilla maaseutumaisemmilla alueilla.
Kartan oikea puolisko havainnollistaa alueellisia eroja 65 vuotta täyttäneiden pienituloisuudessa. Pienituloisten suurimmat ja pienimmät osuudet painottuvat alueellisesti saman suuntaisesti kuin väestöosuudet, mutta korkeita pienituloisten osuuksia on myös Etelä-Pohjanmaalta Pohjois-Pohjanmaalle ulottuvalla alueella. Maaseutu-kaupunki-erottelu näkyy myös ikääntyneiden pienituloisuudessa: hyväosaisimmat alueet ovat Uudellamaalla sekä suurimpien kaupunkien yhteydessä ja pienituloisten korkeat osuudet sijoittuvat hyvinvointialueiden reunoille.
Kartta antaa osviittaa siitä, miksi on tärkeää tarkastella ikääntyneiden jakautumista väestönosuuksiltaan ja tulotasoltaan pienemmissä alueyksiköissä. Hyvinvointialueiden välisten erojen lisäksi erot saattavat olla suuret myös hyvinvointialueiden sisällä. Ikärakenne ja ikääntyneiden tulotaso eivät kerro kaikkea ikääntyneiden palvelutarpeesta, mutta näiden kahden palveluiden tarpeeseen ja käyttöön liittyvien tekijöiden avulla on mahdollista visuaalisesti havainnollistaa hyvinvointialueiden välisiä sekä sisäisiä eroja.
Hyvinvoinnin yhdenmukainen jakautuminen on sosiaalista oikeudenmukaisuutta
Alueelliset erot ikärakenteessa sekä iäkkäiden elinoloihin vaikuttavissa tekijöissä saattavat vaatia palveluiden kohdentamista hyvinvointialueiden sisällä, etenkin kun tarkastellaan maaseutu- ja kaupunkialueiden välistä jakolinjaa. Tältä osin kysymykseen kytkeytyy myös sosiaalinen kestävyys ja sen alle lukeutuva sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ulottuvuus (Gough, 2017). Sosiaalisella oikeudenmukaisuudella voidaan tarkoittaa hyvinvoinnin oikeudenmukaista jakautumista, joka takaa samat resurssit, oikeudet ja mahdollisuudet yhtäläisesti kaikille (esim. Ruger, 2004). Mahdollisuus sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttöön niin taloudellisesta kuin palveluiden saavutettavuudenkin näkökulmasta ovat osa sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tällä on merkitystä erityisesti niille väestöryhmille, jotka ovat muita haavoittuvaisemmassa asemassa. Alueelliset erot on tärkeää ottaa huomioon palveluita organisoitaessa, jotta hyvinvointialueet pystyvät takaamaan sosiaalisesti kestävän palvelujärjestelmän maan eri osissa.
Lähteet
Gough, I. (2017). Heat, greed and human need: Climate change, capitalism and sustainable wellbeing. Edward Elgar Publishing.
Hannikainen, K. (2018). Ikääntyneiden sosiaali- ja terveyspalveluiden tarve ja käyttö eroavat tulotason mukaan. Suomen sosiaalinen tila 1/2018. Tutkimuksesta tiiviisti 3/2017. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
Karvonen, S., Martelin, T., Kestilä, L., & Junna, L. (2017). Tulotason mukaiset terveyserot ovat edelleen suuria. Tutkimuksesta tiiviisti 16/2017. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
Ruger, J. P. (2004). Health and social justice. The Lancet, 364(9439), 1075−1080.
