Hoivastrategioissa korostuu ikääntyneen oma vastuu hoivastaan

Tuoreessa Social Policy & Society -lehden numerossa ilmestynyt artikkelini Dividing Responsibility for Care: Tracing the Ethics of Care in Local Care Strategies tarkastelee Jyväskylän kaupungin päätöksenteon taustalla olevia paikallisia hoivastrategioita vuosilta 2008–2016. Artikkelikäsikirjoitus on osa vuonna 2019 ilmestynyttä väitöskirjaani Placing women? How locality shapes women’s opportunities for reconciling work and care, jossa tarkastelin naisten työn ja hoivan yhteensovittamisen paikallisia ehtoja.

Viivapiirros, jossa hoivaaja tukee ikääntynyttä kävelemään kävelytuen kanssa.

Artikkelissani tarkastelin sitä, millaisiksi hoivavastuut rakentuvat paikallisissa hoivastrategioissa. Millaiseksi eri toimijoiden, kuten yksilöiden, perheiden sekä yksityisten ja julkisten palveluiden, rooli hoivassa nähdään?
 
Artikkelin aineisto koostuu strategiadokumenteista, jotka ovat toimineet Jyväskylän sosiaali- ja terveyslautakunnan päätöksenteon taustoittajina. Analysoin aineiston hoivaetiikan tutkija Selma Sevenhuijsenin (2004) kehittämällä Trace-analyysilla, jossa hoivaetiikan ohjaavia periaatteita käytetään politiikkadokumenttien analysointiin.
 
Analysoimissani hoivastrategioissa yksilön vastuuta ikääntymiseen liittyvien riskien hallinnassa korostetaan. Vastuun hoivasta nähdään siis olevan ensisijaisesti ikääntyvällä itsellään, jonka tulee pyrkiä itsehoivan avulla elämään aktiivista, itsenäistä ja autonomista elämää. Strategioissa annetaan ikääntyville ohjeita esimerkiksi siitä, miten he pystyvät paremmin pitämään huolta niin fyysisestä terveydestään kuin mielenterveydestä, samalla kun heitä kannustetaan olemaan vähemmän riippuvaisia julkisen sektorin tarjoamista palveluista. 
 
Jos hoivatarpeita kuitenkin syntyy, ensisijaisesti ikääntyneen vastuuksi nähdään kääntyminen perheen, läheisten tai muun lähiyhteisön, tai yksityisten palveluiden puoleen. Nämä tulokset ovat hyvin samankaltaisia kuin mitä myös aiemmat kotimaiset tutkimukset kansallisesta hoivapolitiikasta osoittavat (ks. esim. Anttonen & Häikiö, 2011; Häikiö ym., 2011; Hoppania, 2019). Paikallisen hoivapolitiikan kuva siis noudattelee laajempaa kansallisen hoivapolitiikan kokonaiskuvaa ja pitkää linjaa.
 
Kiinnitin analyysissani huomiota myös siihen, mitä strategioissa ei mainita. Ihmisen ja ihmisruumiin hauraus on ikään kuin strategioista poispyyhitty. Sen sijaan strategioissa rakentuu kuva ikääntyvästä kansalaisesta, jolla on kyky varautua ikääntymiseen liittyviin riskeihin ja kontrolloida niitä. 

Sen sijaan strategioissa rakentuu kuva ikääntyvästä kansalaisesta, jolla on kyky varautua ikääntymiseen liittyviin riskeihin ja kontrolloida niitä.

Vahvan hyvinvointivaltion voi nähdä kuitenkin pohjautuvan ajatukselle siitä, että elämässä on riskejä, jotka laajenevat yksilön vastuun tai kontrollin ulkopuolelle. Tämän vuoksi sosiaalipoliittiset järjestelmät ovat eräänlaisia kollektiivisia vakuutuksia esimerkiksi työttömyyden tai sairastumisen kaltaisten riskien varalta. Analysoiduissa hoivastrategioissa kuitenkin painotetaan näitä yksilöllisiä riskinhallintamekanismeja kollektiivisten mekanismien sijaan. 
 
Strategioissa ei myöskään mainita sukupuolta, vaikka hoivan tiedetään olevan vahvasti sukupuolittunutta. Yleensä “perheen” hoivaroolin painottaminen tarkoittaa käytännössä naisten hoivaroolin vahvistamista (esim. Leitner 2003). Hieman paradoksaalisesti, kun hoivan sukupuoli jätetään huomiotta, päädytään usein pönkittämään hoivan sukupuolittuneita rakenteita ja käytäntöjä (esim. Bond-Taylor 2017).
 
Tällä hetkellä hoivapolitiikan kenttä on tulevan sote-uudistuksen myötä myllerryksessä.  Onkin tärkeää seurata, millaiseksi paikallinen hoivapolitiikka muuttuu sosiaali- ja terveyspalveluiden siirtyessä kunnalliselta tasolta leveämmille hartioille, kun uudet hyvinvointialueet aloittavat toimintansa vuoden 2023 alusta. Jatkuuko yksilön vastuun korostaminen, vai tarjoaako sote-uudistus mahdollisuuksia myös murroksille ja muutoksille? Millaisiksi muodostuvat sukupuolisopimukset, ja tehdäänkö alueellisesti esimerkiksi hoivapolitiikan sukupuolivaikutusten arviointia? Miten käy alueellisen tasa-arvon hyvinvointialueiden välillä, entä niiden sisällä? 

Lähteet

Anttonen, A. & Häikiö, L. (2011) ‘Care ‘going market’: Finnish elderly-care policies in transition’, Nordic Journal of Social Research, 2, 1–21.

Bond-Taylor, S. (2017) ‘Tracing an ethic of care in the policy and practice of the Troubled Families Programme’, Social Policy and Society, 16, 1, 131–41

Hoppania, H.-K. (2019) ‘Politicisation, engagement, depoliticisation: the neoliberal politics of care’, Critical Social Policy, 39, 2, 229–47

Häikiö, L., Van Aerschot, L. & Anttonen, A. (2011) ‘Vastuullinen ja valitseva kansalainen: vanhushoivapolitiikan uusi suunta’, Yhteiskuntapolitiikka, 76, 3, 239–50.

Leitner, S. (2003) ‘Varieties of familialism. The caring function of the family in comparative perspective’, European Societies, 5, 4, 353–75.

Sevenhuijsen, S. (2004) ‘Trace: a method for normative policy analysis from the ethic of care’, in S. Sevenhuijsen and A. Švab (eds.), The Heart of the Matter: The Contribution of the Ethic of Care to Social Policy in Some New EU Member States, Ljubljana: Peace Institute, 13–46

Artikkeli

Sihto, T. (2022). Dividing Responsibility for Care: Tracing the Ethics of Care in Local Care Strategies. Social Policy and Society, 21(2), 194-209. https://doi.org/10.1017/S1474746420000585

Lisätietoja