Suomi on muiden EU-maiden mukana valmistelemassa toimintasuunnitelmaa köyhyys- tai syrjäytymisriskissä olevien määrän vähentämiseksi. Euroopan unioni puhuu todellakin termillä ’köyhyys- tai syrjäytymisriskissä olevat’. Terminologia kertoo omaa kieltään siitä, miten vaikeaa köyhyyden tai syrjäytymisen yksiselitteinen määritteleminen on maissa, joissa absoluuttinen köyhyys on vähäistä. Köyhyys ei olekaan enää puhtaasti materiaalista pulaa vaan myös mahdollisuuksien puutetta. Sitä, että ei pysty osallistumaan, jää syrjään.
Mittaamisen vaikeus ja välttämättömyys
Erilaisten köyhyysmittareiden vahvuuksista ja heikkouksista on keskusteltu vuosikymmeniä. Nykyisin jo hyvin ymmärretään, että köyhyyttä on hyvä tarkastella useammalla eri mittarilla. Tämä näkyi ja kuului köyhyyden ja syrjäytymisen vähentämistä käsitelleessä pyöreän pöydän tapaamisessa, jossa jo ministeri Sarkkisen avauspuheenvuorossa tunnistettiin hyvin eri köyhyysmittareiden heikkouksia.
Vaikka käytössä on vain lähinnä epätäydellisiä mittareita, pitää niitä käyttää. Muuten on mahdotonta sanoa, mihin suuntaan kehitys kulkee. EU:n maavertailussa käytetään paljon kritisoitua AROPE-mittaristoa (at risk of poverty and social exclusion), johon saadaan tiedot kaikista unionin maista. Suomessa kehitystä voidaan seurata myös kohtuullisen minimikulutuksen viitebudjetteihin perustuvalla minimibudjettimittarilla. Viitebudjetit kuvaavat sitä kulutustasoa, jolla ihminen voi ylläpitää terveyttä ja kokee voivansa osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan Suomessa. Minimibudjetit asemoivat kulutuksen uomiinsa: kyse on lopulta mahdollisuudesta osallistua, mukana olemisesta, edellytyksistä vaikuttaa oman elämänsä kulkuun.
Materiaalisesta köyhyydestä osallistumiseen
Vaikka minimibudjetin kulutustason saavuttaisi, saattaa ihminen tai perhe kokea osattomuutta. Liian usein köyhyyttä mitattaessa tai sitä torjuttaessa tuijotetaan vain kotitalouden tuloja, jolloin köyhyyden vähentämisen keinot ovat myös varsin rajalliset. Helposti ohitetaan julkisten palvelujen merkitys ja mahdollisuus, puhumattakaan sitten järjestökentästä, osallistumisen paikkana ja hyvinvoinnin tuottajana.
Pyöreän pöydän tapaamisessa toukokuussa järjestöt olivat tunnistaneet lukuisia mahdollisuuksia, miten köyhyyttä tai ainakin osattomuutta voisi torjua arjessa, alueellisesti ja paikallisesti. Vähimmillään voisi lähteä siitä, että julkiset palvelut eivät ainakaan vieraannuta tai syrjäytä ihmisiä. Parhaimmillaan voidaan löytää tapoja parantaa ihmisten elämän edellytyksiä, lisätä heidän hyvinvointiaan ja mahdollisuuksiaan osallistua yhteiskunnan toimintaan. Jos köyhyyden ja syrjäytymisen riskiä halutaan vähentää, niin silloin esimerkiksi sillä, että lapsilla on mahdollisuus harrastaa, ihminen saa tarvitsemansa lääkkeet tai nuorta ei unohdeta opintopolun nivelvaiheessa, on iso merkitys.
Syrjäytymisriskin torjuntaan saadaan tukea SustAgeablesta, kun saamme hyvinvoinnin olemuksesta ja mittaamisesta uutta tutkittua tietoa. Vanhastaan jo tiedetään, että elintaso on vain osa hyvinvointia. Elintason lisäksi merkityksellinen tekeminen, mahdollisuus toteuttaa itseään ja ihmissuhteet kuuluvat olennaisesti hyvinvointiin. Siksi köyhyyden- ja syrjäytymisriskin vähentämisessä olisi virhe keskittyä vain materiaaliseen puutteeseen.
Lue lisää
Lehtinen, A-R & Aalto, K. (2018) Mitä eläminen maksaa? kohtuullisen minimin viitebudjettien päivitys vuodelle 2018. Helsingin yliopisto. http://doi.org/10.31885/9789515133588
Mukkila. S., Ilmakunnas, I., Moisio, P. & Saikkonen. P (2019) Köyhyys ja perusturvan riittävyys. Teoksessa Laura Kestilä & Sakari Karvonen (toim.) Suomalaisten hyvinvointi 2018. Helsinki: THL. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-256-7
